> Soiden merkitys ihmiselle > Soiden viljely

Suomessa on soita raivattu viljelykäyttöön yhteensä noin 07 – 1,0 miljoonaa hehtaaria. Enimmillään se oli kolmannes koko viljelyalasta. Aluksi viljelyyn otettiin ravinteikkaita ja vähemmän happamia soita, mutta myöhemmin huonosti viljelyyn soveltuvia vähäravinteisia ja happamia turvemaita. Nykyisin soita ei enää raivata maanviljelyskäyttöön, vaan suopeltojen pinta-ala on laskenut noin 200 000 hehtaariin, mikä on 10% koko viljelysalasta. (Myllys 1998).

Soita on jo satojen vuosien ajan valjastettu myös viljelykäyttöön.
Kuvassa ohraa. [Kuva: TN]

Turvemaiden viljelyvarmuus on yleensä huonompi kuin kivennäismaiden. Happamuus, vähäravinteisuus, hallanarkuus ja märkyys ovat suurimmat turvemaiden viljelijän haasteet. Turvemaita voidaan kuitenkin viljellä menestyksellisesti, jos niiden ominaisuudet tunnetaan. (Myllys 1998)

Turvemaiden viljely edellyttää aina ensiksi ojitusta. Suurin osa turvemaista on ojitettu avo-ojin. Avo-ojista on kuitenkin haittaa viljelytoiminnalle, joten salaojitus on yleistynyt.

Aiemmin turvemaiden viljelyominaisuuksia, kuten ravinnetilannetta ja lämpöoloja, parannettiin lisäämällä kivennäismaata maanparannusaineeksi. Nykyisin kivennäismaata käytetään maanparannusaineena vain vähäisessä määrin (Myllys 1998)

Monissa maissa turvemailla viljellään vain nurmea ja vihanneksia. Suomessa niillä viljellään kuitenkin myös viljaa ja juurikasveja. Suon olosuhteen rajoittavat kuitenkin lajivalikoimaa.

Suurin osa turvemaista on niin happamia, etteivät viljelykasvit kasva niillä kalkitsematta. Kalkitus kohottaa pH:ta ja muuttaa ravinteet kasveille helpommin käytettävään muotoon. Viljelykasvit kestävät kuitenkin turvemailla paremmin happamuutta kuin kivennäismailla, sillä turpeessa on vähemmän kasveille myrkyllisiä rauta- ja alumiiniyhdisteitä. Suurin osa viljelykasveista edellyttää kuitenkin vähintään viiden pH-tasoa. Näin ollen turpeen happamuus rajoittaa kasvivalikoimaa. Kaura sietää hyvin happamuutta, joten sitä viljellään turvemailla. (Myllys 1998)

Turvemaat ovat yleensä ravinneköyhiä, joten sadon tuottaminen edellyttää lannoitusta. Erityisesti rahkasammalvaltaisilla soilla on fosforista, kaliumista ja hivenravinteista suuri puute. Saraturvemaiden viljelyssä Etelä-Suomessa kalkituksen ja lannoituksen avulla mikrobien turpeen hajotustyö voi olla niin tehokasta, että turpeesta mineralisoituu lähes riittävästi typpeä kasvien tarpeeseen. Rahkaturvemaiden viljely on varsin kallista suuren kalkitus- ja lannoitustarpeensa vuoksi ja niiden viljely tulisikin jättää ensiksi pois, jos peltopinta-alaa pienennetään. (Myllys 1998).

Turvemaiden viljelyn ehkä suurimpana ongelmana pidetään hallaa. Turvemailla kasvit ovat alttiina hallalle, sillä syyshallat tulevat aikaisin ja kasvit tarvitsevat turvemailla pidemmän kasvukauden kuin kivennäismailla. Tämän vuoksi siemenviljaa, perunaa ja vehnää ei voida viljellä turvemailla. Toisaalta rehukasvit sopivat hyvin turvemailla viljeltäväksi ja voivat tuottaa hyvän sadon vähällä lannoituksella. Ongelmaksi saattaa muodostua turvemailla rikkaruohona hyvin viihtyvä suokorte, joka on myrkyllinen karjalle. Lisäksi sokerijuurikas ja porkkana kestävät syyshalloja.

Turvemaiden viljelyn suurimmat ympäristövaikutukset liittyvät vesistö- ja ilmakehävaikutuksiin. Monivuotisten nurmien viljely vähentää kiintoaineksen ja ravinteiden huuhtoutumista vesistöihin, sillä pysyvä kasvisto sitoo maa-aineksen ja hyödyntää ravinteita koko kasvukauden ajan.

·      Lisätietoa maatalouden kasvihuonevaikutuksista ja niiden ehkäisystä saa Maatalouden tutkimuskeskuksen sivuilta: http://www.mtt.fi/elonkierto/ilmastonmuutos.html